26.10.2015

Puolen vuoden väliaikatiedote ja vaikein päätös hetkeen.

Puol vuotta sitten (okei, 6kk ja 6 päivää sitten) etsin kuumeisesti Eiran sairaalan leikkausosaston ovea ja mun vatsassa väänsi jännityksestä. Jotenkin äärimmäisen vaikea käsittää, että siitä oikeasti on puoli vuotta. Sillon ei millään ois uskonut, että puol vuotta ei tunnu edes pahalta. Maalailin päässäni kauhukuvia urheiluttomasta elämästä ja jäätävistä lisäkiloista.
Toisin kävi. Pääsin jo kuuden viikon sairalomani aikana kuntosalille ja vesijuoksemaan. Jossain vaiheessa kivut polvesta katosi, vaikka sitä ei edes tajunnut. Uhmasin fysioterapeutin ja lääkärin määräyksiä ja lähdin lyömään parin kuukauden jälkeen. 

Edelleen saatan heräillä keskellä yötä siihen että potkaisen jalkaa eteenpäin ja polvi vihlaisee. Varsinkin niinä öinä kun edellisenä päivänä on tullut urheiltua liikaa siihen nähden, ettei polvi tosiaan vielä ole entisensä. Fysioterapeutti soitti viime viikolla ja totesi ettei mun tarvitse enää käydä siellä näyttäytymässä. Oon kuulemma tehnyt hyvää duunia. Koska mun vakuutus ei korvannut fyssarikäyntejä, niin niitä ei ollut lähellekään niin paljon kuin normaalisti olisi tarvinnut. Vakuutuksen piiriin kuuluvassa fysioterapiassa en olisi saanut kuntouttaa polvea näin itsenäisesti ja tapaamisia kasvokkain olisi ollut paljon enemmän. Välillä niitä olisi kaivannut, on ollut niitäkin päiviä kun olen itkenyt, että olen pilannut koko polven. Sillon olisi ollut hyvä, kun joku olisi ollut sanomassa että ei hätää, ei se noin vaan mene rikki. 


Ja se vaikea päätös, johon otsikko viittaa. 

Helatorstaina istuin tunnin yksin saunassa muiden tehdessä mökin kattoremonttia. Itketti ja vitutti. En pystynyt auttamaan ja kiukutti että kävelykään ei juuri onnistunut. Silloin leikittelin ajatuksella, että jos polvi joskus kuntoutuu niin rupean treenaamaan nyrkkeilyä tosissani. Harkitsin, että alottaisin nykyisen salini kilpanyrkkeilykurssin ihan pohjilta. Opettelisin lyömisen ihan alusta asti uudelleen. Naureskelin vähän omille haaveilleni, enhän mä tosiaan ole mikään hyvä lyöjä ja vielä vähemmän mulla olis asiaa kisaryhmään tällä jalalla. 

Kesän ajan pidin haaveita itselläni. Kerroin vain äidilleni ja poikaystävälleni, että olen vähän pohtinut jos musta joskus olisi ottelijaksi. Syksyllä kävin treenikavereiden kanssa katsomassa kamppailuotteluita Turpakeikassa. Kotimatkalla uskalsin avata suuni yhdelle kavereista "Oon vähän haaveillut itekin joskus ottelevani". Kaveri naurahti "Ei susta oo siihen". Yllättäen en lannistunut, vaan pikemminkin sisuunnuin. Katotaan vaan, kyllä musta on.

Viikko sitten ajauduin vähän vahingossa himaa lähellä olevan nyrkkeilysalin kokeilutunnille. Kotoota salille matka-aikaa oli vain kymmenen minuuttia nykyisen 45:n minuutin sijasta. Saman viikon loppupuolella ajauduin salille uudestaan, tälläkertaa kilpailuryhmän tunnille. Sparrasin ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen. Enpä mä ennen leikkaustakaan ollut sparrannut kuin muutaman kerran. Otin turpaani täysin 6-0, mutta mua hymyilytti. Treenien jälkeen valmentaja kertoi, että olisin tervetullut jatkossakin kilparyhmän tunneille.

Mä oon treenannut pari vuotta Savate Clubilla ja oon rakastanut sitä jengiä jonka kanssa oon saanut treenata. Oon oppinut ihan järjettömän paljon tän parin vuoden aikana. Mietin hetken, että ostaisin uudelle salille jäsenyyden ja maksaisin kumpaakin, koska en halunnut päästää irti mun tutuista treenikavereista. Hetken mietittyäni tajusin että ajatus on ihan älytön, ei mulla oo varaa  maksaa kahta treenimaksua. En oo jännittänyt edes työpaikan vaihtamista niin paljon kun sitä hetkeä kun ilmotin Savate clubille, että irtisanon jäsenyyteni.

Niin, puol vuotta sitten mun polveen rakennettiin uusi eturistiside ja nyt mä jo sparraan tosissani ja haaveilen entistä enemmän vielä joskus kisaavani. Todennäköisesti siihen menee useampi vuosi, mutta nähtävästi kannattaa unelmoida.


21.9.2015

V*tuttaa olla paska

Lopetan koko tän lajin. En kehity ollenkaan.

Päälimmäisenä mielessä pyöri luovuttaminen viime perjantaina kun lähdin kiipeilysalilta. En oo noussut yhtään reittiä ylös asti viimeseen kahteen viikkoon. EN YHTÄÄN, mikäli lämmittelynä kiivettyjä nelosia ei lasketa. 

Olin aivan sairaan vihanen itelleni ja oli pakko lähteä ketutusta laskevalle juoksulenkille. Vaikka mä vihaan juoksemista ja ulkona tuli vettä. Silti mä juoksin vajaan neljä kilometriä, sade osu suoraan silmiin ja niitä oli vaikea pitää auki. Hortoilin tien laidasta laitaan ja pikkuhiljaa mua alkoi naurattaa. Siinä mä kiukkusin kaatosateessa yksinäni, koirankusettajat käveli mun ohi kun en pystynyt juoksemaan kovempaa, enkä nähnyt eteeni ollenkaan. Mitä hittoa mä oikeen raivosin? Mun jalka on leikattu viis kuukautta sitten, eikä kiipeilykään koskaan oo oikeestaan ollut mun päälaji. Alotin kiipeämään, koska se oli musta kivaa. Se oli hyvää palauttavaa urheilua lyömisen rinnalle. Millon mä rupesin ottamaan sen niin vakavasti?


Oon aina ollut ihan äärettömän huono häviäjä. Oon ollut oikeestaan ihan äärettömän huono häviämään itselleni. Sitten kehittelen ihan järjettömiä päämääriä, kuten leuanvetomaksimi nollasta kahteenkymmeneen alle vuodessa tai oma paino penkistä ylös tai se, että kiipeäisin noin vuoden harjottelulla kutosia ylös puolkuntosella jalalla. Nyt jos koskaan olis ollut aikaa opetella sallivuutta. Oon porskuttanut sata lasissa eteenpäin leikkauksen jälkeen, vaikka mulla olis ollut hyvä syy pysähtyä hengähtämään. Mutta ei, pakkohan mulla on olla joku tavote kokoajan edessä.

Note to self: älä oo idiootti ja opettele ottaa iisisti. Venyttele, syö ja nuku paljon, treenaa mavea vähän ja lopeta yliuorittaminen. 


Mikä on kun ei taidot riitä? #bouldering #kiipeily

A video posted by Tiia (@t0kya) on

14.9.2015

JALKAPÄIVÄ

Oi kyllä! Ensimmäinen (no okei, toinenkin...) rehellinen ja puhdas jalkapäivä leikkauksen jälkeen suoritettu! Mainitsin joskus aiemmin, ettei jalkapäivät oo ikinä kuulunut lemppareihin, enkä oikeen ymmärrä ihmisiä jotka nauttii jalkojen rääkkäämisestä. Kuitenkin on on neljä kuukautta hinkannut 2-4 kertaa viikossa vaan yläkroppaa, niin jalkapäivä tuntui joululahjalta. 

Ihan alkuun lämmittelin polkemalla kuntopyörää 15-20 minuuttia ja varjonyrkkeilin 3 x 5 minuuttia. Treenin päätin aloittaa kohtuullisilla painoilla ja katsoa miten käy. Askelkyykkyä kahdeksan ja kahentoista kilon kahvakuulalla, kyykkyä kolmellakympillä, samoin mavea. Prässiin iskin 80 kiloa ja lopuksi vielä hip thrusteja parin kympin tangolla.


Tärkeimpänä tottakai pidin tekniikan säilyttämistä, vaikka välillä sekin tuntui hajoavan. Varsinkin kyykyssä ja mavessa on vielä paljon tekniikkatreeniä tehtävänä. Tällähetkellä lonkankoukistajat on niin kireällä, että selkä suorana kyykkyyn pääseminen tuntuu jo suoritukselta. Kukaan ei tietenkään oo kieltänyt venyttelemästä tän toipumisen aikana, se vaan ei oo muistunut mieleen...

Jalat ei missään vaiheessa polttanut, joten treeni ei tuntunut tapporankalta. Seuraavana päivänä polvi keräsi nestettä, mikä ehkä oli odotettavissakin. Niinpä mä uskaltauduin seuraavallakin viikolla tekemään jalkatreenin ja taidan jättää sen nyt vakituisesti ohjelmistoon. Onpahan sitten tuoreen ristisiteen tukena lihaksiakin.


31.8.2015

Neljä kuukautta leikkauksesta

Ennen leikkausta selasin internetin läpi. Mitä tapahtuu missäkin vaiheessa parantumista. Mua harmitti, kun en löytänyt tarkkaa selontekoa päivä kerrallaan fiiliksistä. Todellisuudessahan leikkaus unohtuu nopeasti. Neljän kuukauden jälkeen mulla on polvi, jonka kyllä huomaan jokapäiväisissä askareissa, mutta se ei rajoita mun elämääni juurikaan.

Jalka tosiaan on kipeä edelleen. Joka päivä. Milloin vihloo takareidestä, milloin polven yläpuolelta. Polvi saattaa kummasti rusahdella, mutta ei satu. Kaikkeen tottuu niin hyvin, ettei enää ajattele siinä olevan mitään epätavallista.

Kipuun on tottunut niin hyvin, että en enää jaksa ajatella paljonko jalalla saisi tai ei saisi jumpata. Käyn kuntosalilla, kiipeän ja käyn ihan normaalisti savate formen treeneissä. Nyrkkeilyn sentään oon toistaiseksi tajunnut jättää väliin, ei musta vielä sparraajaksi ole.

Treenitunnit vaihtelee viidestä kahteentoista per viikko. Välillä suurinosa liikunnasta tulee pyöräilynä, välillä lyön yli kahdeksan tuntia viikossa. Välttelen salille menemistä niinä aikoina kuin tiedän siellä olevan sparria. En tahdo nähdä, en tahdo tulla kateelliseksi. Ensimmäiset neljä kuukautta on mennyt niin nopeasti, että eiköhän seuraavatkin mene. Sitten mä voin jo hyvillä mielin luottaa, että jalka kestää sparraamisen.

Tokihan tilanne voisi olla eri. Mikäli olisin jäänyt heti leikkauksen jälkeen sohvalle makaamaan ja varomaan jalkaa, ei se varmasti olisi nyt tässä kunnossa. En mä todellakaan ole noudattanut fyssarin jumppaohjeita, mutta eikai se ole niin justiinsa mitä sillä koivella tekee, kunhan jotain tekee? Mulle luontaisinta on ollut pyöräily, kyykkääminen ja maastavetäminen. Tällä reseptillä on ihan hyvä polvi syntynyt. Toivottavasti sama toimii jatkossakin, enkä joudu katumaan päätöstäni lipsua ohjeistuksesta.

Todellisuudessa siis leikkausta pelkää ihan turhaan. Vaikka jokapaikasta aina kuuleekin, että kaikkeen tottuu, niin sitä ei usko. Pitäisi uskoa. Koska kaikkeen tottuu. 


13.8.2015

Boulderointi



Siitä on nyt about tasan vuosi kun putosin seinältä. Selasin facebookfeediäni ja totesin, että viime elokuun lopulla mä oon klenkannut keppien kanssa. Sillon mun polvi kuvattiin ensimmäisen kerran. Sain epämääräistä mutinaa, siitä että ristisiteissä ja kierukoissa näkyy "jotain feelua". Kuitenkin todettiin vaan, että polven luu on lähestulkoon murtunut, eli luu oli ns. mustelmalla.

Sillon pidin kuukauden tauon kiipeämisestä ja savatesta. Se kuukauden tauko tuntu tuskaselta ja valitin ihan järjettömän paljon. Olin varma että mun taidot huononee paljon. Nyt oon ollut melkein neljä kuukautta kiipeämättä. En oo edes hipaissut otetta. 

Ennen leikkausta uhosin kovasti että pidän kiipeilykenkiä jaloissani vähintään kerran viikossa, ettei jalat kerkeä unohtamaan tuntumaa. Enhän mä oo kertaakaan edes vilkaissut kenkiin päin, korkeintaan tunkenut niitä syvemmälle vaatehuoneen perälle. Eilen kuitenkin kaivoin kengät pölyn seasta ja pakkasin treenikassiin. Mulla on vihdoin lupa kiivetä.

Töiden jälkeen suunnistin kiipeilysalille ja valehtelematta yhtään mua pelotti enemmän kuin jännitti tai innosti. Mitä jos mä rikkoisin polven? Mitä jos mä en jaksais kiivetä yhtään helpointakaan reittiä ylös? Mitä jos oon unohtanut kokonaan tekniikan? Sulloin jalat kenkiin ja olin tosiaan unohtanut kuinka paljon kiipeilykengät puristaa varpaita lyttyyn. 


Kiipesin kolme helppoa reittiä putkeen. Voimat ei ollut kadonnut, eikä tekniikkakaan. Ojentajia hieman hapotti ja kämmenissä tuntui hassulta. Etsin kaikki nelosen reitit salilta ja päätin kiivetä jokaisen. Yllättäen osassa tuli ongelmaksi oikean jalan käyttö. Fysioterapeutti oli antanut tarkat ohjeet: oikean jalan päälle ei saisi ponnistaa, eikä polvi saisi ylittää varvaslinjaa. Kaksi reittiä totesin täysin mahdottomiksi, yhden reitin revin väkisin käsivoimilla lähestulkoon ylös, kunnes korkeus alkoi pelottaa ja pelkäsin putoavani jalan päälle. 

Varpaat huusi hoosiannaa ekan puolen tunnin jälkeen, oli pakko repiä kengät pois. Mieli vähän sätti, että enhän mä ollut kiivennyt kuin helppoja reittejä, ei tullut edes hiki. Kämmenissä oleviin kovettumiin sattui, mutta puhtia olis muuten riittänyt. Iho ja varpaat ei kestänyt paljoa enempää kiipeämistä.

Päätin yrittää vielä yhtä helponnäköistä 5+:aa ja kiivetä niin monta nelosta peräkkäin kuin suinkin jaksaisin. Femma meni ylös ja nelosia perään viisi. Vieläkään lihaksiin ei sattunut, mutta kämmenet ja varpaat tykyttivät kivusta. Tunti salille saapumisen jälkeen olin ihan valmista kauraa, vaikka olin kiivennyt alle 15 kertaa ylös. Olo oli silti onnellinen, polvi kesti hyvin ja näppivoimatkin todennäköisesti palautuvat nopeasti.


11.8.2015

Lupa kiivetä

Ai mikä kesäloma ja kuntoutusprojektin unohtaminen? Oon mennyt mentaliteetilla "Siihen ei satu, sille ei tarvii tehdä mitään". Kesälomalla ostin uuden fillarin ja oon pyöräillyt käytännössä ihan kaikkialle. Viikossa kertyy helposti useampi sata kilometria, eikö se riitä kuntoutuksesta? Oon mä salilla kyykännyt, tehnyt hip thrusteja ja askelkyykännyt. Kuminauhajumpat oon jättänyt jo kauan sitten tekemättä. Muutaman kerran oon juossut about 2-3km lenkin ja kivunnut jättärin portaat joko kävellen tai askelkyykyillä ylös.

A photo posted by Tiia (@t0kya) on

Arvata saattaa, että mua etäsesti pelotti kun eilen tajusin, että viimenen fyysinen tapaaminen fysioterpeutin kanssa on tänään. Istuin lattialla ja tajusin ettei koko koipi enää edes suoristu. Venyttelyhän on yliarvostettua. Kylmähiki otsalla mä tänään istuin odottamassa fysioterapeuttia "Moro, miten sulla menee? Mites jalka?" En osannut kun sanoa, että hyvin. Tossahan se on ja kaikki perustoiminnot toimii jo, en ees muista että ois leikattu. Tsekattiin kyykyt (virheellisesti kierrän lantiota eteen, eli tekniikkaharjotusta lisää), juteltiin juoksemisesta ja pyöräilystä. Lopulta tuli se mun pelkäämä osuus, astekulmien mittaus. Suoristaessa päästiin nollakulmaan, vaikka periaatteessa polven pitäisi pystyä nyt jo vähän yliojentumaan. Koukistaessa meni niin nätisti, ettei kulmaa edes tarvinnut mitata. Nähtävästi se on nyt vaan pakko palata niihin ensimmäisiin venytysharjotteisiin ja muistaa kantaa kuminauhaa mukanaan.

A video posted by Tiia (@t0kya) on


Kyselin arasti, että mites, oisko hyppynarun hyppiminen jo pian mahollista? Mun jalkatyö hidastuu ihan älyttömästi tälläsellä punttisalitreenillä. Fysioterapeutti ohitti kysymyksen kokonaan ja ehdotti että voisin alkaa nousemaan jo boksin päälle askeltaen ja opettelemaan lajinomaista liikehdintää hitaasti. Lopulta sieltä tuli "Ja voithan sä lyhyitä aikoja ihan vaan tasahyppyjä hyppiä narullakin". Mun innostunut hihkasu tuskin jäi huomaamatta edes käytävässä odottavilta potilailta. Jatkoin samaan hengenvetoon hieman rajojeni koettelemista: "Entä voisinko mä jo kiivetä? Ihan vaan vaikka köydellä?" Pienen empimisen jälkeen sain myöntävän vastauksen! Helppoja reittejä, hallitusti ja katsoen ettei polven päälle kohdistu painetta. Tässä vaiheessa mun oli vaikea pidätellä hihkumista, nauramista ja oli lähellä etten syöksynyt halaamaan huvittunutta fyssaria.

Eihän tän paranemisen pitänyt näin helppoa olla. Nyt saan pikkuhiljaa alkaa harjoittelemaan otteluasentoa, suorilta jaloin maastavetoa, reiden koukistamista painoilla ja KIIPEÄMÄÄN. Leikkauksesta on vajaa neljä kuukautta, eli kaikki on tapahtunut puolet nopeammin kun mä uskalsin edes unelmoida. Enhän mä toki vielä sparraamaan pääse tai boulderoimaan täysiä, mutta sitä kohti mennään!

20.7.2015

RUN FORREST, RUN


Paria päivää vajaa kolme kuukautta leikkauksesta. Mä juoksin. Mä ihan oikeasti juoksin. Ensimmäisten askelten aikana en voinut kun nauraa. KUIN SIISTIÄ. 

Enhän mä hölkötellyt kun alle pari kilsaa, mutta oli se fiilis silti aika voittamaton.